Viime viikolla saimme vieraita kotosalta, kun Esa ja Tuukka tupsahtivat kaupunkiin. Tuomaa jäi pitämään tupaa pystyssä, itse loikkasin lätäkön yli poikien matkassa eteläiselle saarennökäreelle. Kuulemma tasmanialaiset itse kutsuvat Australian mannerta pohjoissaareksi mainlandin sijaa. Veitikat. Maisemanvaihdoksen myötä myös sää vaihui melkoisesti. Sydneyn kolmenkymmenen asteen helteet vaihtuivat kirpeään tuuleen. Päiväsaikaan auringonpaisteessa oli lupsakat parikymmentä astetta, mutta illalla lämpötila kieppui huomattavasti alempana. Näimme Myös nokareen lunta! Kyllä tuli kotoisa olo.
Aloitimme reissumme lentämällä Launcestoniin, josta nappasimme auton ja posotimme länteen Cradle Mountainin luonnonpuistoon. Ajomatka kesti oletettua tuntuvasti pidempään. Ilmeisesti reittivalintamme ei ollut täysin optimaalinen ajankäytön suhteen, mutta komeita vuoristoteitä sademetsän siimeksessä päästiin kieppumaan. Ehdimme kuin ehdimmekin perille ajoissa, ja painelimme pusikkoon kolmen tunnin patikoinnille Marion lookoutille. Ensitöikseen alkoi vettä tulla taivaalta melkoisen tiuhaan tahtiin, jonka johdosta melkein törmäsin polulla kakkaavaan valtavaan vompattiin. Papanat päästeltyään kaveri kummasteli meitä hetken ja paineli sitten pitkospuiden alta omaan koloonsa. Onneksi sade kuitenkin hellitti ja aurinko sekä huipulla puhuroiva tuuli kuivasi märät puntit. Reippailun jälkeen ajoimme takaisin Launcestonia kohti, ja majoituimme Delorainen pikkukylään. Hostellin pihalta oli komeat maisemat.
Seuraavana päivänä kohteena oli koillisen Mount William National Park. Otimme kuitenkin ensialkuun takapakkia muutaman kilometrin ja kävimme Trowunnan tuholaisparantolassa. Mainio paikka. Pihalla oli pienessä häkissä aurinkoa ottamassa kaksi seitsemänkuukautista tuholaisvauvaa. Awwwwwww. Kuulemma kaverit saisivat jo helposti sormen luut purtua poikki, joten saimme hypistellä niitä vain peräpäästä ja hännästä. Eivät tuntuneet juurikaan välittävän ihmisistä, mutta hoitajan mukaan aina välillä juonivat ja yrittävät yllätyshyökkäyksiä. Pääsimme iholle myös orvon vompatin Maggien kanssa. Vähän kuin olisi pitänyt sylissään 15 kiloa pullataikinaa. Harmittomaasta ulkomuodostaan huolimatta vompot osaavat myös rähinöidä. Muutama puiston asukki oli mennyt aidasta läpi ja kuulemma tiettyyn ikään päästyään vompot alkavat tuhoamaan ympäristöään ja järsimään nilkkoja.
Nuorison lisäksi parantolassa oli nimensä mukaisesti monia muotopuolia eläimiä, jotka olivat kokeneet kovia, esimerkkinä yksisilmäinen Kookaburra. Hupaisimpia olivat kuitenkin eläköityneet Tasmanian tuholaiset, jotka eivät enää pärjäisi luonnossa. Siellä ne lekottelivat ja näyttivät varsin tyytyväisiltä elämänsä ehtoopuoleen. Pääsimme katsomaan myös ruokintaa. Wallabin takapää katosi vauhdilla ja luut ryskäsivät kun tuholaiset murkinoivat. Olivat myös erehdyksessä luulleet yhden toverinsa häntää ruuaksi ja sen kyllä huomasi.
Huostaanotettujen eläinten jälkeen käänsimme nokan kohti Mount Williamia ja villejä elukoita. Kävimme varaamassa majapaikan Saint Helensistä ja tankkasimme hieman fish & chipsejä napaamme, kunnes ajoimme puistoon. Hämärän tienoilla kaikenkarvaista eliötä alkoi puskea puskista. Ajoimme 20 km/h ja pysähtelimme tasaiseen tahtiin. Ketään ei onnistuttu kolhimaan. Wallabeja jolkotteli noin minuutin välein näköpiiriin, ja vompattejakin näkyi ehkä parikymmentä. Muutama opossumi, quoll ja echidna bongattiin myös. Tasmanian tuholaisia ei näkynyt. Legendaarista Tasmanian tiikeriä lähimmäksi pääsi raidallinen kulkukissa.
Elukoiden ihmettelyn jälkeen oli uusi päivä ja uudet kujeet. Posottelimme Bay of Firesin kautta Swanseaan etsimään katon päämme päälle ja selustan turvattuamme suuntasimme Freycinet National Parkiin ja ikonisen Wineglass bayn maisemiin. Kiipesimme kolmen tunnin savotan Mount Amokselle näkymän perässä. Puisto-opas ei huijanut kun sanoi että hyvät kengät ja vaatteet ovat tarpeen. Kynsimme nelivedolla kallioseinää ylös, takaisin tultiin välillä pyllymäkeä. Naarmujen, mustelmien ja yksien revenneiden housujen lisäksi selvisimme vammoitta.
Freycinetin jälkeen vuorossa oli kaakkoiskulma ja Port Arthurin entinen vankila. Paikka oli melkoinen huvipuisto, eikä vankien synkät kohtalot tehneet mainostettua vaikutusta. Paluumatkalla poikkesimme taas tuholaisten tantereella. Trowunnan asukit olivat huomattavasti reippaampia, nämä vain lojuivat. Vauvatuholaisia oli myös täällä, mutta eivät lotkauttaneet korvaansa ruualle. Söpöjä olivat toki nämäkin.
Viimeisenä etappina oli Hobart, Tasmanian suurin kaupunki. Piipahdimme museossa katsomassa nuorten australialaisten nykytaidetta, Tasmanian tiikerin innoittamaa installaatiota sekä Etelämanner-näyttelyä. Hobartista palasin Sydneyn lämpöön, pojat puolestaan jatkoivat lomaansa Uuden-Seelannin puolelle.
Loppukaneettina todettakoon, että Tasmania oli luontonsa puolesta juuri niin hurmaava kuin oli etukäteen mainostettu. Saarella on samanhenkinen tunnelma kuin Islannissa, vähennettynä tulivuorilla ja lisättynä sademetsällä. Maisemat vaihtelivat talvella hyvinkin lumisista vuorista vitivalkoiseen autioon rantaviivaan, lappihenkiseen tundrankaltaiseen pusikkoon ja sademetsään. Eivätkä vipeltävät pussieläimet suinkaan vähentäneet viehätystä. Pohjoisten metsien asukille maistui oikein hyvin suurkaupungin sykkeen jälkeen. Idyllistä autioutta!
