Hobittien jalanjäljissä

Trololooo, terveiset Aucklandista. Viisi päivää eloa ja oloa takana. Saavutuksiin lukeutuu asunnon metsästys, koulun aloittaminen (jännää, hihi!), pankkitilin avaus, pyörän osto, tulivuorikapuaminen, hammaslääkärikäynti (pientä fuskua, vasta huomenna), lukuisia tunteja kirjastossa ilmaisen ihanan internetin äärellä sekä pari elokuvaelämystä.

Ennen Aucklandia taivalsimme tomerina turisteina Tongariron luonnonpuistossa 19,4 kilometrin alpine crossingin, ihmettelimme Tuomiovuorta ja ammensimme loputonta lystiä "one does not simply walk into Mordor" -repliikistä. Tilanteeseen sopimattomasti piskuinen hostellihuoneemme korotettiin matkailijaruuhkasta johtuen mukavaan kahden makuuhuoneen, oman kylpyhuoneen, keittiön ja olohuoneen asuntoon.

Mordorin jälkeen painelimme hajupitäjään Rotoruaan. Kupliva muta ja mädän kananmunan haju oli Islantia vaatimattomampaa, mutta pitäidyimme piheinä matkalaisina poissa maksullisista höyrypuistoista. Kuka tietää kuinka komiaa siellä olisi ollut. Sen sijaan otimme lungisti ja kävimme kylpemässä rikki- ja mineraalipitoisissa kuumissa altaissa. Lillutilei.

Teimme toki myös jokaiselle suippokorvalle pakollisen päiväretken Hobittilaan. Koska Hobitin kuvaukset ovat parhaillaan menossa, jouduimme allekirjoittamaan lappusen, jossa lupauduimme pitämään kuvat ja muunkin näkemämme omana tietonamme elokuvan julkaisuun saakka. Mainio aika vierailulle, sillä Matamatan kumpuileville idyllisille pelloille oli tehty kasvojen kohotusta sitten Sormusten Herran. Kolot olivat toki eeppisiä ja maisemat siirappisen söpöjä, mutta paras anti oli kuulla paikan päällä vierailleista hourupäistä. Suosikkitarinani kertoi naisesta, joka osti kopion Sormuksesta (noin 500 dolsua), vuokrasi helikopterin (aika monta tuhatta dolsua), lensi Mount Ngauruhoen ylle (elokuvan Mt Doom) ja paiskasi Sormuksen ulos kopterista. Näin ollen pääsi siis kehuskelemaan, että oli tuhonnut omakätisesti Sormuksen. Myös toisilleen pelkästään haltiakieltä puhuvia vieraita oli näkynyt, sekä valtava hobitiksi pukeutunut mies, joka ei suostunut poistumaan kierroksen jälkeen paikalta, vaan väitti Hobittilaa kiven kovaan kodikseen. Opasraukat. Tuomaakin meni rikki jossain vaiheessa tarinointia.

Myös elokuvanteon pedanttius oli ihailtavaa. Paikallisiin puihin oli liimailtu englantilaisia lehtiä. Kasvimaalle oli suihkutettu hormoneita, jotta hobitit näyttäisivät asianmukaisen pieniltä niiden rinnalla. Päärynäpuu oli riisuttu hedelmistään ja koristelu tekoluumuilla niin ikään kokovaikutelman vuoksi. Tarinan antisankareita olivat kuitenkin paikalliset lampaat - päkäpäät olivat olleet kuulemma "liian modernin näköisiä", joten ne korvattiin englantilaisella soveltuvammalla lajikkeella. Näimme siis monta kuuluisuudesta riistettyä villakeraa laitumella. Korvaukseksi saivat kuitenkin mutustaa ruohoa melkoisen eeppisissä maisemissa.

Kylmä, kuuma ja ploosoo

Viimeiset päivät eteläsaarella vietimme Abel Tasmanin kansallispuistossa ja Marlborough'n viinialueella. Abel Tasmanissa aurinko jollotti ja helle hipoi hipiää. Pörryytimme vesitaksilla puistoon ja tepastelimme 16 kilometrin taipaleen takaisin autolle. Polku oli mukavan tasaista ja vähän väliä aukesi idyllisiä poukamia, joissa huljuuttaa hikisiä varpaita. Tunnelma oli yllättävän tropiikkinen. Franz Josefin kiiltomatomökkien jälkeen emme uskoneet, että hostellirintamalla voisi parantua, mutta hedelmätarhojen keskellä oleva keitaamme otti haasteen vastaan. Asianmukaisesti varusteltu TV-huone takasi mahdollisuuden Taru Sormusten Herrasta -trilogian loppuunsaattamiseen. Mordor ja Hobittila odottaa. Valitettavasti paratiisista löytyi myös nazgul - Uuden-Seelannin ensimmäinen torakka. Valtava mötky lensi kaistapäisesti ympäriinsä ja teki kamikaze-syöksyjä päitä kohti. Yöh. 

 

Seuraavana päivänä ajoimme eteläsaaren pohjoiskärkeen Farewell Spittiin. Perillä teimme parin tunnin tarpomisen kiviselle kuopalle. Monttu oli komia, mutta ympäröivä synkmetsä vielä komiampi. Kuopalta ajoimme viinitiloille, joissa oli viinin lisäksi tarjolla myös muita herkkuja. Söimme elämämme parhaat jäätelöt tuoreista boysenmarjoista, ja viinin lipittämisen lomassa kävimme suklaa- ja toffeetehtaalla. Nom nom nom. Majoituimme paikallisten hellässä huomassa, sillä silmäilemämme hostelli oli täynnä. Omistaja nakkasi meidät ystävällisesti tyttärensä huomaan piskuiselle tilalle. Sitruunoita sai poimia suoraan puista, mutta pidättäydyimme boysenmarjavarkaissa käymisestä. 

Jatkoimme makunystyröiden hemmottelua Welingtonissa. Pyräytimme lautalla pohjoissaarelle ja saimme tuta Windy Wellyn kosketuksen. Ensin kaupunki meinasi nakata meidät jaloiltamme. Koimme myös kummallisen jälleennäkemisen Brisbaneen vaihtoon matkalla olevan Tuuren kanssa Wellingtonin satamassa. Pojat olivat lähdössä samaisella lautalla toiseen suuntaan. Wellingtonissa suimme suippokorvamme ja jahtasimme LoTR-kuvauspaikkoja sekä ihmettelimme Wetan luomuksia. Sokkeloimme yksisuuntaisten katujen myötä idyllisille asuinalueille ja ihastuimme kaupunkiin. Tuulta lukuunottamatta. Tuomasta lainaten: hirmiä ploosoo.

Helleaalto jäätiköllä

Matka Te Anausta Milford Soundiin oli jälleen kohtuu skeeninen. Homer-tunnelin jälkeen avautuvat maisemat muistuttivat laskeutumistamme Islannin Sydisfjorduriin. Sääli vain, että kaikki Sigur Ros oli tallennettuna korporaatiolle palautettuun iPhoneen. Klasun ja Annan soittolista tarjosi Iron Maidenia tilalle. Perillä vuonoilla majoituimme Milford Sound Lodgeen, jonka pihalta oli naurettavan komeat maisemat ympäröivään vuoristoon (vai vuonostoon?). Yllättävän tarmonpuuskan saattelemana lähdin yksin eräjormailemaan Key Summitin huipulle. Maisemat muistuttivat melko lailla lappia, tosin taustalla oli hitusen korkeampaa nyppylää.

Seuraavana aamuna suuntasimme kajakoimaan Milford Soundin ytimeen. Vettä tuli vaakasuorassa ja mittari taisi näyttää 15 astetta. Kiskoimme päällemme lämpökerraston, märkäpukuliivin, fleece-takin, vedenpitävän päällystakin, "roiskemekon" ja kelluntaliivit ja hytisimme aamussa. Kuivaharjoittelun jälkeen päästyämme kajakkiin olo alkoi lämmetä. Vettä vihmoi tasaiseen tahtiin, mutta vuonossa oli tyyntä. Liplattelimme vuonon reunaa pitkin ihmettelemään reunustalla möllöttäviä hylkeitä. Sade laantui ja nautimme lounasta hypotermialla höystettynä pienellä pientareella. Tosin kaikki muut taisivat olla ihan tolkuissaan. Lounaan jälkeen pääsimme melomaan toden teolla, kun ylitimme vuonon ja siirryimme toiselle puolelle. Eläinonnemme sen kun jatkui, sillä törmäsimme laumaan delfiineja, joita kuulemma näkyy vain kerran pari kuussa. Ehkä Tuomaan God of Winter -ominaisuuksiin kuuluu vastapainona elukkaonni?

Vuonojen eeppisistä maisemista saavuimme Queenstownin elämyshakuisuuden mekkaan. Paikka oli kummallinen sekoitus teiniurpoilua ja upeita vuoristomaisemia. Queenstown on etelän suurimpia kaupunkeja, ja kaikenlaisten extreme-aktiviteettien keskittymä. Massasta poiketen emme heittäytyneet alas kalliolta bungee-köyden, liitovarjon, riippuliitimen emmekä maastopyörän avulla, vaan latailimme akkuja ja nautimme vaihteeksi muiden tekemistä pöperöistä. Wet T-shirt competitions, topless Tuesdays ja Queenstown's best ass ovat esimerkkejä matkailijoille tarjotuista ajanvietemahdollisuuksista. Ehkäpä köyden varassa pää alaspäin killuminen saa hormonit hyrräämään?

Queenstownista matka jatkui kohti jäätiköitä. Piipahdimme Fox Glacierin reunalla ihmettelemässä jäätikön reunaa. Yövyimme Franz Josefin Glow worm cottagessa, joka oli yksi parhaista hostelleista ikuna. Pienten alppimajamaisten kopperoiden edustalla pystyi mutustamaan aamupalaa skeenis-eeppisten lumihuippuisten vuorten siintäessä taustalla auringonpaisteessa. Pihalla oli myös kuuma amme, jossa pystyi liuottamaan sisäelimiään. Heittäydyimme täysin rinnoin turistien sekaan ja otimme puolen päivän opastetun jäätikköpatikoinnin, jäälle kun ei omin päin taida olla menemistä. Jääpiikit kenkiin, sadetakkia päälle ja sademetsän läpi jäätikön reunalle. Kohtuu outoa. Talsimisen ja kipuamisen jälkeen pääsimme vihdoin jäälle ja mönkimään märkiin jääluoliin, mikä tarjosi mukavaa viilennystä helottavaan aurinkoon. Kohdallemme osui vuoden kuumin hellepäivä. Sademetsän ja helteen lisäksi outouteen tarjosi oman osuutensa jäätiköllä pomppiva kea-papukaija. Tuomaa varmaan toteaisi, että ei ole Pohjanmaalla tällaista.

Maailman laidalla

Uuden vuoden riennoista väsyneinä joukkiomme saapui eteläsaaren skottikeskittymään Dunediniin. Kaupunki oli yllättävän iso ja tarjosi hyvät mahdollisuudet varustehankintoihin ja elpymiseen ennen tien päälle suuntaamista. Klaus ja Anna esittelivät termin "eräjormailu", jota on jo käytetty runsain mitoin, vaikka pidemmät patikoinnit ovat vielä edessä. Makoisten yöunien (kylmyys ja edellisen yön kahden tunnin yöunet avittivat) jälkeen loikkasimme tuliterään vuoden 90-jotain Nissan Sunnyyn ja suuntasimme kohti eteläsaaren eteläisimpiä kolkkia. 

Aurinkoinen kiisi halki peltojen ja lammasta piisasi. Kiistelimme siitä, mikä kohta oli kaikkein kauimpana kotoa. Maailman laidalla kuitenkin olimme, se oli selvää. Eläinonneamme testattiin heti kättelyssä, kun kapusimme Nugget Pointin majakalle  hyljevauvojen toivossa. Ja näkyihän niitä! Hyllyvät otukset köllöttelivät rantakallioilla loputtoman meren ärsyessä taustalla. Ensimmäinen eeppisyys oli koettu. Rannan tuntumassa kasvavat puut olivat vääristyneet tuulessa vallan vinksalleen, ja näyttivät pahuutta uhkuvalta örkkimetsältä. Aivan varmasti hipsuttelevat yön koittaessa lähikyliin varastamaan vauvoja kehdoista. Puut siis, ei örkit.

Yövyimme Invercargillin kaupungissa, josta skeeninen matka jatkui kohti Te Anauta ja vuonoja. Lake Manapouri tarjosi viilentävän pulahduksen ja ensimmäisen kosketuksen totaalisen raivostuttaviin verenimijöihin. Uudet ystävämme, sand flies, tulisivat olemaan läsnä vielä pitkään. Te Anaussa eeppiset maisevat jatkuivat, ja yöunien jälkeen matka jatkui kohti Milford Soundia, yhtä reissun odotetuimmista kohteista.

Poste Restante

Kellot soivat uuden vuoden päivän aamuna kello 5.00, mikä tiesi ripeää lähtöä lentokentälle ja viimeisiä hyvästejä kanoille. Neljän ihmisen (matkaseurana meillä on Anna ja Klaus) ja kaikkien kamojemme rahtaaminen Uuden-Seelannin eteläsaaren kautta Aucklandiin pohjoissaarelle tyytyen pikkuauton vuokraamiseen osoittautui haastavaksi. Lopulta 70-luvulla Euroopassa matkustanut ystävällinen australiaisnainen esitteli meille Poste Restanten ihmeellisen maailman. Lähetimme siis osan matkatavaroistamme omalla nimellämme ja poste restante -maininnalla Aucklandin postitoimistoon. Voimme vain toivoa, että sinne saapuessamme meitä odottaa toivomamme paketti.

Itse lensimme eteläsaaren kärkeen Dunediniin, joka on noin tuhannen kilometrin päässä Aucklandista. Siirtymä ikuisen kesän maasta ikuisen syksyn maahan oli ikimuistoinen, kun lämpömittari näytti uudessa asuinmaassamme vaatimatonta 15 asteen lukemaa ja harjoitellun huolettomat surffidudet vaihtuivat vuonomaiseman goretexilla kyllästettyihin eräjormiin ja -jaanoihin. Dunedinista lähdimme hiipimään kohti määränpäätämme, mutta se on toinen tarina.

Juhlapyhiä

Viimeinen työpäivä korporaation leivissä tuli ja meni, GBS:n ekotalossa haikeiltiin häämöttävää eroa ja vakuuteltiin jälleennäkemisiä. Vettä satoi. Jouluksi singahdimme neljällä kappaleella Mäen perhettä vahvistettuna Byron Bayn surffikylään. Lämpötila kipusi ja pilvet väistyivät viimein. Majailimme mukavassa rantatuvassa ja vietimme lokoisaaa rantaelämää. Jouluaattona ja tapanina ryvettiin meressä surffilautojen kera. Liian raju aallokko aiheutti merikajakoinnin peruuntumisen, mutta onneksi näimme meriöllejä majakan rinteeltä. Delfiinit poukkoilivat ympäriinsä ja meressä lilluvat epämääräiset varjot osoittautuivat rauskuiksi.

Uudeksi vuodeksi lensimme takaisin Sydneyyn. Panikointi ja suunnitelmien puntarointi oli jopa tavanomaista uuden vuoden säätöä pahempaa, sillä puoli maailmaa ilmeisesti haluaa nähdä Sydneyn eeppiset ilotulitukset. Tunnettuna pakkohauskanpitojuhlien vihaajana ja epämääräisyyden sietokykyä omaamattona ihmisenä olin helisemässä, mutta lopulta uuden vuoden vastaanotto sujui rattoisissa merkeissä. Päätimme olla piittaamatta joukkohysteriasta (osa ihmisistä jonotti parhaille paikoille jo edellisestä yöstä lähtien) ja nukuimme pitkään, valmistimme mehevät piknik-eväät (oma osuuteni oli syntinen brownies, nom) ja suuntasimme eteeriseen puistoon nauttimaan auringosta ja kuohuviinistä. Illan lähestyessä suuntasimme Pyrmontin päätypuistoon Pirramaan odottelemaan yhdeksän ensimmäisiä tulituksia. Puolen yön aikaan Harbour Bridge mäjähti liekkeihin ja taivaalle ammuttiin pommia pommin perään. Näkymä oli hyvä, mutta säästyimme ytimen pahimmalta ryysikseltä. Ruudin käryn saattelemana kipsuttelimme kotiin ja nukuimme virkistävät vajaan kahden tunnin yöunet ennen lentokentälle suuntaamista.