Uuden vuoden riennoista väsyneinä joukkiomme saapui eteläsaaren skottikeskittymään Dunediniin. Kaupunki oli yllättävän iso ja tarjosi hyvät mahdollisuudet varustehankintoihin ja elpymiseen ennen tien päälle suuntaamista. Klaus ja Anna esittelivät termin "eräjormailu", jota on jo käytetty runsain mitoin, vaikka pidemmät patikoinnit ovat vielä edessä. Makoisten yöunien (kylmyys ja edellisen yön kahden tunnin yöunet avittivat) jälkeen loikkasimme tuliterään vuoden 90-jotain Nissan Sunnyyn ja suuntasimme kohti eteläsaaren eteläisimpiä kolkkia.
Aurinkoinen kiisi halki peltojen ja lammasta piisasi. Kiistelimme siitä, mikä kohta oli kaikkein kauimpana kotoa. Maailman laidalla kuitenkin olimme, se oli selvää. Eläinonneamme testattiin heti kättelyssä, kun kapusimme Nugget Pointin majakalle hyljevauvojen toivossa. Ja näkyihän niitä! Hyllyvät otukset köllöttelivät rantakallioilla loputtoman meren ärsyessä taustalla. Ensimmäinen eeppisyys oli koettu. Rannan tuntumassa kasvavat puut olivat vääristyneet tuulessa vallan vinksalleen, ja näyttivät pahuutta uhkuvalta örkkimetsältä. Aivan varmasti hipsuttelevat yön koittaessa lähikyliin varastamaan vauvoja kehdoista. Puut siis, ei örkit.
Yövyimme Invercargillin kaupungissa, josta skeeninen matka jatkui kohti Te Anauta ja vuonoja. Lake Manapouri tarjosi viilentävän pulahduksen ja ensimmäisen kosketuksen totaalisen raivostuttaviin verenimijöihin. Uudet ystävämme, sand flies, tulisivat olemaan läsnä vielä pitkään. Te Anaussa eeppiset maisevat jatkuivat, ja yöunien jälkeen matka jatkui kohti Milford Soundia, yhtä reissun odotetuimmista kohteista.
No comments:
Post a Comment